Triathlon-97
Jämi 4.-5.1.1997

Rekikoirien Triathlon-ottelu kopioitiin suoraan suuren rapakontakaisista esimerkeistä siten, että vuonna-97 ajettiin toinen triathlon Suomessa. Lyhykäisyydessään kilpailu muodostuu n. 12 km:n sprintistä, jonka perään ajetaan sama matka siten, että kutakin vetävää koiraa kohti rekeen lastataan 10 kg painolastia. Toisena päivänä ajetaan n. 40 km keskipitkä osuus. Tulokset pisteytetään käytetyn ajan perusteella siten, että erillisen taulukon mukaan jaetaan pisteitä ja vähiten pisteitä saanut on voittaja. Kilpailuluokat ovat 4, 6 ja avoin. 4-luokka oli tarkoitettu nuorille.

Kokoonnuimme 3.1. sitten iltasella ajajain kokoukseen ja totesimme paikalla olevan kahdeksantoista ajajaa, ihan mukavasti kun otetaan huomioon kilpailun yleisluonne. Tavanomaisten kokousturinoiden lisäksi päätimme suorittaa nuorten luokan siten, että he ajavat kolmesti sprinttiradan, muuten normaaleja sääntöjä noudattaen. Aamun valjetessa sitten numerolaput rinnassa valjakkoja valmistelemaan ja klo 09.oo oli ensimmäisen starttivuoro.

Miltei pimeys ja lumisade nielaisivat sitten ensimmäisen valjakon ja mielessä käväisi epäilys, montakohan eksyjää ? Kello 09.03 oli sitten minun vuoroni ja voi sitä menoa. Lunta tuiskusi suut ja silmät täyteen ja lisäksi oli melkoisen hämärää. Sinne vain sekaan, ajo oli mukavaa ja rataprofiili kahdeksalle koiralleni aivan sopiva, nopeimmille ajajille rata kenties teetti vähän enemmän töitä mutta kuten ajajainkokouksessa oli radasta todettu, niin jarrun ja järjen käyttö oli sääntöjenkin puitteissa sallittu.

Erkki Rantanen avoimessa ja Tomi Niemi kuutosluokassa pitivät kaikkien kovinta vauhtia, eivät ilmeisestikään viihtyneet pyryssä ja kylmässä säässä, sillä pakkasta oli - 13 C. Ihme ja kumma, harhaanajoja tapahtui vain yksi, vaikka olosuhteet olivat tosi hankalat. Kello kolmestatoista eteenpäin oli sitten vuorossa osuus kuorman kanssa ja tämä osuus oli vertailukelpoinen kaikkien kilpailijoiden kesken. Niin sitä sitten startattiin kahdeksankymmentä kiloa sepeliä reessä. Tukeva toboggan oli mukava ajettava johtuen sepelilastin matalasta painopisteestä. Nyt sitten mitattiin koirien sitkeyttä aamupäivän nopeuteen suhteutettuna, lopputulokset kertoivat myöhemmin, että nopeudet tippuivat keskimäärin kymmenen minuutin luokkaa. Oli tässä sitten matkan varrella mukavaa todeta vaihteeksi ohitustilanteita eikä aina olla ohitettavana, raskaat vedätyskeikat näyttivät tuottavan tulosta kun vertasin loppuaikaa aamupäiväiseen, vain kahdeksan minuuttia lisää aikaa.

Sunnuntain keskipitkälle lähdettiin käännetyssä järjestyksessä ja päästiin ihailemaan hyvissä olosuhteissa, pakkasta - 16 C, Jämin kauniita maisemia. Keskipitkällä siihen on aikaa runsaat kaksi tuntia, kiireisimmillä niilläkin parisen tuntia. No lähdön jälkeen sain todeta muutamien kilpailijakollegojen tarjoavan erittäin etten sanoisi tosi huonon mahdollisuuden peesaukseen, oli niillä niin kiire. Tulihan sieltä kuitenkin joku sitten selkä edellä vastaankin kun matkaa oli kulunut tuollaiset parikymmentä kilometriä ja se vähän lohdutti.

Kun sitten Jämin kuuluisa nouseva parikilometrinen loppusuora oli ähelletty ja päästy maaliin, oli ihan sellainen tunne kuin niin mies kuin koiratkin olisivat jotain tehneet.

Nuorten luokka käytiin kahden kilpailijan voimin ja merkillepantavaa oli, että nuoret hoitivat maalivaatteelle valjakkonsa omin päin ilman aikuisten apua ja myöskin maalista varikolle, se oli todellista rekikoiratoimintaa. Nuorten luokan voitti Sanna Polso ja toisena Einar Wallentowitz. Oli muuten isoisä ja pojanpoika samassa kilpailussa. Oma erikoisuutensa oli nelivaljakko labradorinnoutajia, eivätkä niinkään huonolla tuloksella, koirat olivat turkulaisen Timo Siltalan.

Kilpailu osoitti lunastaneen paikkansa ja omalta osaltaan varmasti rikastuttaa rekikoiraurheilua ja eritoten tarjoaa erilaisia mahdollisuuksia muuten melko yksitoikkoiseen kilpailutarjontaan. Monipuoliset kilpailut tarjoavat matalamman kynnyksen nuorille ja aloitteleville kuin myös tämmöisille meikäläisille ukkokaartin osallistujille. Jämi nykyisellään kilpailupaikkana on todella mahtava, niin urien, varikkoalueiden kuin paikallisen majoitus-ja ohjelmapalveluyrittäjien osalta. Harvalla kilpailupaikalla on tarjota välttämättömyyksien lisäksi myöskin kaluston huoltotilat sisällä, kuivaustilat, ja jopa välineapua pikkukorjauksiin. Majoitustilat tarjoavat jokaiselle halujensa mukaisen vaihtoehdon ja vieläpä edullisesti. Erittäin tärkeänä pidän majoitustoimintaa hoitavien ihmisten positiivistä ja palvelualtista asennetta. Se Jämillä on huippuluokka vaikka me varmastikaan emme ole kaikkien helpoimpia palveltavia.

Viimeiseksi kiitos paikallisille Old Musher/L-SVU henkilöille järjestelyistä ja mittavasta työstä kilpailujen onnistumiseksi ja unohtaa ei myöskään saa käytännössä korvaamatonta yhdennaisen toimistoa nimeltä Maj-Lis. KIITOS !!

P.S. Jämillä on kaikki mahdollisuudet nousta nykyisellään Etelä-Suomen yhdeksi parhaimmista rekikoirakeskuksista, kiitos aktiivien ja tulevaisuuteen uskovien työmyyrien.

Kalle Pohjola