Kesällä tuli kuluneeksi 40 vuotta ensimmäisen koirani kohtalokkaasta tulosta pihalleni. Kun nyt käyn vain silloin tällöin ajelemassa jäljellä olevalla kuuden koiran eläkeläisvaljakollani, on ollut aikaa seurailla sivusta valjakkourheilun nykymenoa. Pääasiassa näyttää varsin hyvältä. Uudet tuulet pyrkivät näköjään puhaltamaan suunnitelmallisempaa otetta toimintaan. Tosin tulevan kauden kilpailukalenteri näyttää yllättävän vaisulta. Kiinnostus ja halu kilpailujen, edes sprintin, järjestämiseen näyttää olevan hakusessa. Toivottavasti tulossa oleva seminaari löytää keinoja tilanteen korjaamiseksi.
Näiden suurten linjojen täytteeksi uskaltanen esittää pientä viilausta, tai ainakin sellaisen pohtimista, parhaiten tuntemani valjakkoajon talvilajien kilpailuihin. Niissä on mielestäni ongelmia erityisesti, jos halutaan tuoda kilpailutoimintaa kiinnostavalla tavalla esille paikalla olevalle yleisölle tai videokuvauksen katsojille. Kun sinänsä näyttävät valjakot ryntäävät lähdöstä maastoon minuutin tai pahimmassa tapauksessa kahden, mikä tarkoittaa jopa kilometrin, pituisilla lähtöväleillä, ja putkahtavat sitten aikanaan vielä harvemmalla välillä maaliin, ei voine enää puhua kovin kiinnostavasta urheilukilpailusta. Ei myöskään liene tarkoitus, että kilpailijat kiertävät koko reitin ilman yhtään havaintoa kanssakilpailijoista. Näin tapahtuu joka tapauksessa useampipäiväisten kisojen myöhemmissä lähdöissä, kun startataan ”paremmuusjärjestyksessä”. Tällaisesta minulla on runsaasti omakohtaista kokemusta! Continue reading “Sohvamusherin mietteitä”